lauantai 15. marraskuuta 2008
KUOLEMA TEETTÄÄ: päällysrakenne
Kirja sisältää viisi Haavikon ensikokoelmaa, huipentuen Talvipalatsiin. Eikä "talvi" tai "kesä" tunnu nuorelle valloittelijalle olleen vielä niin keskeinen tooppi. Lopulliseen, päättävään palatsikuvajaiseen, josta usein muistetaan mainita kolme seikkaa. Nimittäin Itsensä Taluttaminen, ja Taivaan Rantakivet, ja Alue, siinä mielessä kun se Ei Ole Paikka (all capitals par Aurinkomorsian).
Lähtevä, hylkäävä liike. Tätä ehdotimme alla infrastruktuuriksi Haavikossa. Voimakkaana se muljahtelee esiin (asenteena runoutta kohtaan) jo Talvipalatsia edeltävässä kokoelmassa, ja joku kun jostain ("läheltä") seurasi päättävän palatsin alkuperäiskäsikirjoituksen poliisikeskeistä rekonstruktiotyötä on arvellut, että ainakin osittain tuo kiinteä, yksittäinen, yhdeksään runoon jaettu monologi olisi varhaisempi kuin edellinen kokoelma.
Mutta. Puheenalainen kootut, mahdollisesti Uusivirran merkkaama, sisältää (ekan) vikan runoelman jälkeen vielä 19 virkettä. Jotka sisällysluettelossa ovat saaneet rivin enempi kuin koko hylkimispalatsi. Sillä nuo 19 muodostavat kymmenen itsenäistä runoa, jaettuna kahteen sikermään.
Lähtemisen jälkeisten lausumien (vai installaatioitten?) itsenäisyyttä, yksittäisyyttä vielä alleviivaa, että jokaiselle runolle on annettu (ja kursiveerattu) nimi, oma otsikko. Tulee seloste, sitten kaksi havaintoa. Sarjoista ensimäinen on otsikoitu "Joulukuun runot". Kolmantena on Puolukka, joka koostuu kahdesta virkkeestä, sitä ennen ja sen jälkeen on yksivirkkeiset. Näissä on kaikkiaan 23 riviä siten että kussakin on yksi tyhjä. Hengity? Kauhu? Absentia? Je ne suis pas. Viidennelle on annettu nimeksi vuosiluku, joka on viimeinen ennen koko esineen otsikon määrittelemää cut-off-point. Se koostuu yhdestä virkkeestä, ja laskijasta riippuen kulkee kuusi tai seitsemän riviä. Sitä edeltävä runo on sikäli laaja, että välirivejä on kaksi, virkkeitä kolme. Joista kolmesta kaksi viimeistä sattuvat juuri rivin mittaisiksi ja yhdessä muodostavat koko viimeisen säkeistön. Niitä edeltävä virke siis valahtaa kahden säkeistön yksiköksi.
"Joulukuun runojen" jälkeen on vielä samanlaajuinen sarja "Viisi runoa klassillisesta aiheesta". Ja tässä on heti kysyttävä, että mistä niistä. Aihe? Ja mitä useammin luimme, harkitsimme, ymmärrettiin ettei asia ole lainkaan selvä. Ilmeisin syksyisyys, kaikkominen, kuolema muuttuu todellakin ei aiheeksi vaan aihioksi, kuvajaiseksi josta on kuljettu, käytäväksi, tunnelin peräpääksi. Runot ratsastivat aiheesta. (Ja syystä...)
Ensimmäinen ja viimeinen ovat pyöreyttä varten yksivirkkeiset, numerossa kolme on kaksi virkettä. Poikkeavia akteja on etsiminen kakkosesta ja nelosesta. Ja löytyy. Respectively lukemat ovat viisi ja neljä. Merkitystä kantavista koneista, rakennelmista, pulloista näihin kahteen sivuun siis sisältyy lukumääräisesti täsmälleen niin vähän alle puolet kuin mahdollista. Kun on pysytty kokonaisluvuissa. Mitä ne sitten sanovat?
Ensin, niissä on (kahdessa mielessä vähintään) itsenäisiä kuvia. Tällaisia: "heinäsirkka ja muurahainen" riitelemässä, "pyöreä kuu", "kallistuva maa". Nämä mytologiset hyönteiset eivät mahdu, minne?, johonkin kun on vain deiktisesti tätä, täällä, täsmälleen "tänne". (Isoharmaa päättyy kuin allekirjoittaen väittämään ja sitä seuraavaan toivomukseen "nähdä sen minkä näen". Sillä on vähintään 3,4 merkitystä. Väite taas helposti mieltyy koskemaan ei vain päällä olevaa puolta runoa vaan koko sitä edeltävää jaksoa kymmenestä runosta, ja toisaalta koko runoilijan siihen-astisuutta: "En sano tätä muistutellakseni."(Tai: se onkin aikomus, parannus, lupaus paradigman vaihtumisesta. (Kuvien itsenäisyydestä kannattaa ajatella, että ellei niitä katso aivan kaposena aikalaispakinain valossa, ne eivät ole staattisia ja liikkeettömiä - kuten nykyään jostain syystä useimmat alle 40-vuotiaat logiikan jatkokurssilta runouteen edenneet haluavat väittää (mutta se on kipeämpi aihe).))) Mytologisista henkilöistä puhuen, Joulukuu-sikermän poikkeusrunoksi nostamassamme esiintyy tyyppi kun "kertasi sukunsa kehitystä". Mitä se on? Elääkö hän samanlaisen elämän kuin kaikki, suorittaako hän tutkimuksia, onko suvussa periytyneitä poikkeavuuksia, kertaako hän nämä kokemusperäisesti, vai luettelee muistelmaan, vai aloittaako hän alusta, meristä, yksisoluisesta ulkolämpöisestä, vai onko kyseessä oppiminen, opettelu, harjaantuminen, yksinkertaistuminen tai tarkoituksenmukaistuminen? Tyypistä mainitaan myös, että toiminta on tyypillinen, "niin kuin on tapana", ja että hän "ehkä" oli siihen aikaan talvea "pöllö" joka "lensi pimeätä".
Ja vielä tämä: "aika ja paikka" ovat Hedelmä. Ja siinä "hedelmässä" on tätä "pimeätä". Että tyyppi siis lensi hedelmän puitteessa, sisällä, kukan jälkeläisyydessä. Arvoitus on tiivis ja ratkeamaton. Ellei mailmalla vastaa. Loppurivinä on: "Ruohon kohdalla minä olen vihreä". Emme jaksa uskoa olevan ylitulkittua nähdä tämä antiteesinä sille myöhemmälle monien (käsittämättömästi) rakastamalle otsikolle "Puut, kaikki heidän vihreytensä".
Minä ja he. Tässä on siis ollut käsillä runo nimeltään "Vanhat nimet maistuvat tuhkalta". Jossa on myös merkillinen käsite "monisielu". Sen käsitteen tämä jokin, runoilija, puhuja, asentaja on sitonut itseensä ja toivoo, suree, kertoo, havaitsee lehtikasoja sen (käsitteen, sen tarkoittaman, itsensä) peittona.
Näkikö minä heitä? "Haluan nähdä sen minkä näen." Sitä seuraa 9 sanaa, 3 riviä, 2 pilkkua, piste. Väittämänä se melko suoraan tiedottaa "kuolemattomuuden" toteutuvan "vaihtumalla", ja otsikkonakin on
Muutokset.
lauantai 30. elokuuta 2008
Ja me nauroimme koko talven
lauantai 9. elokuuta 2008
TROIKKA
EE Tämä taas on Mirjam Polkunen, Juva, 1983. Aiheena on liittosaksalainen kuunnelmarunous edellisellä vuosikymmenellä. "Työmateriaaliinsa kieleen se suhtautuu epäluuloisesti. Se käyttää yleistä ja yhteistä puhetta, painotuotteita ja monisteita, mainoksia, poliittisia iskulauseita, dokumentaarisen ja autenttisen kirjallisuuden aineksia. Sanoja ja sanontoja leikellään, muunnellaan, toistellaan, hajoitetaan ja eri tavoin yhdistellään."
III Ihmeellisessä vaihtoehtolehdessä Uuden Ajan Aura (1/77), kun mystisten vaiheiden kautta joutui sijoituspaikkamme haltuun on paitsi Karri Kokon (jonka runojen kommentointi näyttää muuttuneen olentoni raidon detreksi) tiivis ohjelmakirjoitus silloisen runouden tilasta kaksi mieleen tarraavaa kohtaa, jota täydentävät tämänkertaisen alttaritaulun. Jonkin joogakirjan arvostelussa on fraasi "...ovat avoimuudessaan ja perusteluissaan elleivät puoleensavetäviä niin ainakin ymmärrettäviä." Toisaalla on lähes kolmisivuinen kaavioilla havainnollistuva esitys otsikolla "Ihmisen sisäisen rakenteen tarkastelua". Sille on merkitty lihavoituna motto: "Lienee yleisesti tunnettua, että ihmisellä on fyysinen ruumis." Lukijaa kehotetaan laskemaan nämä kolme lähdettä yhteen dialektisesti ja vetämään tarvittavat johtopäätökset siinä laajuudessa ja niille kentille kuin aihetta on annettu.
lauantai 19. heinäkuuta 2008
Pampas, pusta...
Ote on kotoisin pienestä manifestista, jonka Frank laati juuri perustamalalleen koululle nimeltä "Personismi". Arvoituksellisin kohta: "I'm not saying that I don't have practically the most lofty ideas of anyone writing today, but what difference does that make? they're just ideas. The only good thing about it is that when I get lofty enough I've stopped thinking and that's when refreshment arrives." Mikä on tässä refreshment?
lauantai 28. kesäkuuta 2008
Tuomio 80 vuoden epäonnistumisesta taikka yksi virke "Luomisen kielioppien" sivulta 272
perjantai 6. kesäkuuta 2008
Joitakin nimiä ja nimettömyyttä
Osa kirjoitelmista on huomattavan antoisia, kaikki eivät. Ja tämä tekee asian nyt ajankohtaiseksi. Hänen kaksi viimeistä kirjaansa kyllä sisältävät nappaavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuudet käsittelyssä pakenevat jonnekin. (Kaikki kirjallisuusesseet "Unacknowledged Legislatorsiin" asti ovat suositeltavia, ja myös Kissinger-, Clinton-, Kypros- ja Partheno-kirjoista muistan saaneeni huomattavaa huvia ja lohtua.) Hän muuten aloitti ulkomaantoimittajana viikkolehdessä New Statesman, joka on nykyisin merkittävä vain siksi että sillä on fabianistinen menneisyys, Shaw'n aikakaudelta. Hänen aikalaisiaan olivat usein loistava runoilija James Fenton, mainio romaaniseppä Julian Barnes ja sittempi jokanurkan nyypä Martin Amis. Tämän on oltava ollut 1970-luvulla. Katsottakoon siis tuon vasemmistolehden toimituksen merkinneen viime vuosisadalle mitä "Jena" oli saksalaiselle idealismille. Fenton raportoi meille Vietnamin sodasta ja nyttemmin hänellä tuntuu olevan ällistyttäviä tietoja kuvataiteista. Vuosisadan täytyy tässä tarkoittaa teknistä kirjoittamista.
Huonoa jälkeähän tekee myös moneen tärkeään julkaisuun kirjoittava James Wood. Ei tosin lehtiin, mutta kirjansa "How fiction works" ei ollut sellainen tähti taivaalla kuin antoi odottaa. Myöhemmät arvostelut joita tuntuu uutuuskirjoista jatkuvasti valmistavan ovat kyllä sympaattisia kierrättäessään yleiskatsauksen keskeistä argumentaatiota. Ja aina hyvin laaditut. Näitä neljää sijoituspaikassamme olemme kiinteällä ilolla seuranneet.
Mikä ilo vain johdantona tutkijana eminenttiin Terry Eagletoniin, jonka lehtijutuissa on iloista revitystä ja alkuperäistä ajattelua. (Hänenkään suomennettua kirjaansa eikä uudempaa "After Theorya" varsin osaa kellekään mihinkään käyttöön suositella.) Nyt hän esitti London Review'ssä (numero on päivätty 22nd May) että jokainen kirjallinen tuote on jossain määrin anonyymi. Kiistanalainen tai aivan metafyysinen väite. Pikemminhän luulisi jotta moni tuote on vain paikanvaraaja tekijän signeerauksen päällä. Käsittelyssä on pieni historiikki anonymiteetin ilmenemistä englantilaisessa kirjallisuudessa lähinnä viime vuosisatoina, ja artikkeli on kauniisti laadittu. Lopussa luetellaan teoksen ansiot ja puutteet. Mutta keskikohdassa on huimaavampi "romanttisen egon" ja "modernin minän" vastakkainasettelu.
Jonka ydinkohdasta ote. "The self runs down to unfathomably anonymous roots. Men and women emerge as unique beings through a medium (call it Geist, History, Language, Culture or the Unconscious) that is implacably impersonal. What makes us what we are has no regard for us at all. At the very core of the personality, so the modern age holds, vast, anonymous processes are at work. Only through a salutary repression or oblivion of these forces can we achieve the illusion of autonomy. Anonymity is the condition of identity." Tässä on nyt pari asiaa välissä, mutta posti toi juuri Les Murrayn elämäkerran ja Empsonin "Using Biographyn". Syyskuussa raportoin millaisia iloja ne ovat kyenneet tuottamaan.
lauantai 24. toukokuuta 2008
Kaksi otetta 54 vuoden takaa
Toinen ote. "But to accomplish [tieteitten perusteiden aukoton kuvaaminen ja "tulevan kriisin" väistäminen, samalla], it must leave even science behind, and plunge into matters "innocently". A rationalist bent leads [henkilö, nimi poistettu] to engage himself in the prerational; yet an imperceptible inflection can turn this prerationality into an irrationality, and phenomenology into a stronghold of irrationalism. From [poistettu sama erisnimi kuin edellä] to [tästä poistettu eri henkilö] there is certainly an inheritance, but equally a mutation."
Nää on julkaistu ja ilmeisesti kirjoitettukin Parisin ihmeellisessä kaupungissa vuonna 1954. Sijoituspaikkaamme ne on kannettu ja käännetty New Yorkin vielä ihmeellisemmän kaupungin kautta. Kuluneena aikana niiden kirjoittaja on luonut uran, viettänyt tietojen mukaan onnellisen perhe-elämän, lisääntynyt, vapautunut näitä otteita luonnehtivasta nälkäisestä vimmasta, kirjoittanut yhä resignoituneemmin ja laajemmista asioista, sekä menehtynyt huomattavassa iässä luonnollisiin syihin. Hänen omakin nimensä on jo poistettu.