lauantai 15. marraskuuta 2008

KUOLEMA TEETTÄÄ: päällysrakenne

Pekka Uusivirta on liimannut ex-libriksen tähän kirjaan. Nimittäin Haavikon "Runot 1951-1960", joka todellakin on valkoinen neliö, sopivassa valossa. Ja joku, ehkä Pekka Uusivirta, josta ainoa tietoni on että hän on myöhemmin ollut osallisena maa-aineslain mukaisissa lupahakemuksissa, ilmeisesti Lemminkäinen-nimisen julkisesti vaihdetun yhtiön puolesta, on alleviivannut punaisella kynällä paikat, missä esiintyy "yö", "päivä", "kevät", "syksy".

Kirja sisältää viisi Haavikon ensikokoelmaa, huipentuen Talvipalatsiin. Eikä "talvi" tai "kesä" tunnu nuorelle valloittelijalle olleen vielä niin keskeinen tooppi. Lopulliseen, päättävään palatsikuvajaiseen, josta usein muistetaan mainita kolme seikkaa. Nimittäin Itsensä Taluttaminen, ja Taivaan Rantakivet, ja Alue, siinä mielessä kun se Ei Ole Paikka (all capitals par Aurinkomorsian).

Lähtevä, hylkäävä liike. Tätä ehdotimme alla infrastruktuuriksi Haavikossa. Voimakkaana se muljahtelee esiin (asenteena runoutta kohtaan) jo Talvipalatsia edeltävässä kokoelmassa, ja joku kun jostain ("läheltä") seurasi päättävän palatsin alkuperäiskäsikirjoituksen poliisikeskeistä rekonstruktiotyötä on arvellut, että ainakin osittain tuo kiinteä, yksittäinen, yhdeksään runoon jaettu monologi olisi varhaisempi kuin edellinen kokoelma.

Mutta. Puheenalainen kootut, mahdollisesti Uusivirran merkkaama, sisältää (ekan) vikan runoelman jälkeen vielä 19 virkettä. Jotka sisällysluettelossa ovat saaneet rivin enempi kuin koko hylkimispalatsi. Sillä nuo 19 muodostavat kymmenen itsenäistä runoa, jaettuna kahteen sikermään.


Lähtemisen jälkeisten lausumien (vai installaatioitten?) itsenäisyyttä, yksittäisyyttä vielä alleviivaa, että jokaiselle runolle on annettu (ja kursiveerattu) nimi, oma otsikko. Tulee seloste, sitten kaksi havaintoa. Sarjoista ensimäinen on otsikoitu "Joulukuun runot". Kolmantena on Puolukka, joka koostuu kahdesta virkkeestä, sitä ennen ja sen jälkeen on yksivirkkeiset. Näissä on kaikkiaan 23 riviä siten että kussakin on yksi tyhjä. Hengity? Kauhu? Absentia? Je ne suis pas. Viidennelle on annettu nimeksi vuosiluku, joka on viimeinen ennen koko esineen otsikon määrittelemää cut-off-point. Se koostuu yhdestä virkkeestä, ja laskijasta riippuen kulkee kuusi tai seitsemän riviä. Sitä edeltävä runo on sikäli laaja, että välirivejä on kaksi, virkkeitä kolme. Joista kolmesta kaksi viimeistä sattuvat juuri rivin mittaisiksi ja yhdessä muodostavat koko viimeisen säkeistön. Niitä edeltävä virke siis valahtaa kahden säkeistön yksiköksi.

"Joulukuun runojen" jälkeen on vielä samanlaajuinen sarja "Viisi runoa klassillisesta aiheesta". Ja tässä on heti kysyttävä, että mistä niistä. Aihe? Ja mitä useammin luimme, harkitsimme, ymmärrettiin ettei asia ole lainkaan selvä. Ilmeisin syksyisyys, kaikkominen, kuolema muuttuu todellakin ei aiheeksi vaan aihioksi, kuvajaiseksi josta on kuljettu, käytäväksi, tunnelin peräpääksi. Runot ratsastivat aiheesta. (Ja syystä...)


Ensimmäinen ja viimeinen ovat pyöreyttä varten yksivirkkeiset, numerossa kolme on kaksi virkettä. Poikkeavia akteja on etsiminen kakkosesta ja nelosesta. Ja löytyy. Respectively lukemat ovat viisi ja neljä. Merkitystä kantavista koneista, rakennelmista, pulloista näihin kahteen sivuun siis sisältyy lukumääräisesti täsmälleen niin vähän alle puolet kuin mahdollista. Kun on pysytty kokonaisluvuissa. Mitä ne sitten sanovat?

Ensin, niissä on (kahdessa mielessä vähintään) itsenäisiä kuvia. Tällaisia: "heinäsirkka ja muurahainen" riitelemässä, "pyöreä kuu", "kallistuva maa". Nämä mytologiset hyönteiset eivät mahdu, minne?, johonkin kun on vain deiktisesti tätä, täällä, täsmälleen "tänne". (Isoharmaa päättyy kuin allekirjoittaen väittämään ja sitä seuraavaan toivomukseen "nähdä sen minkä näen". Sillä on vähintään 3,4 merkitystä. Väite taas helposti mieltyy koskemaan ei vain päällä olevaa puolta runoa vaan koko sitä edeltävää jaksoa kymmenestä runosta, ja toisaalta koko runoilijan siihen-astisuutta: "En sano tätä muistutellakseni."(Tai: se onkin aikomus, parannus, lupaus paradigman vaihtumisesta. (Kuvien itsenäisyydestä kannattaa ajatella, että ellei niitä katso aivan kaposena aikalaispakinain valossa, ne eivät ole staattisia ja liikkeettömiä - kuten nykyään jostain syystä useimmat alle 40-vuotiaat logiikan jatkokurssilta runouteen edenneet haluavat väittää (mutta se on kipeämpi aihe).))) Mytologisista henkilöistä puhuen, Joulukuu-sikermän poikkeusrunoksi nostamassamme esiintyy tyyppi kun "kertasi sukunsa kehitystä". Mitä se on? Elääkö hän samanlaisen elämän kuin kaikki, suorittaako hän tutkimuksia, onko suvussa periytyneitä poikkeavuuksia, kertaako hän nämä kokemusperäisesti, vai luettelee muistelmaan, vai aloittaako hän alusta, meristä, yksisoluisesta ulkolämpöisestä, vai onko kyseessä oppiminen, opettelu, harjaantuminen, yksinkertaistuminen tai tarkoituksenmukaistuminen? Tyypistä mainitaan myös, että toiminta on tyypillinen, "niin kuin on tapana", ja että hän "ehkä" oli siihen aikaan talvea "pöllö" joka "lensi pimeätä".


Ja vielä tämä: "aika ja paikka" ovat Hedelmä. Ja siinä "hedelmässä" on tätä "pimeätä". Että tyyppi siis lensi hedelmän puitteessa, sisällä, kukan jälkeläisyydessä. Arvoitus on tiivis ja ratkeamaton. Ellei mailmalla vastaa. Loppurivinä on: "Ruohon kohdalla minä olen vihreä". Emme jaksa uskoa olevan ylitulkittua nähdä tämä antiteesinä sille myöhemmälle monien (käsittämättömästi) rakastamalle otsikolle "Puut, kaikki heidän vihreytensä".

Minä ja he. Tässä on siis ollut käsillä runo nimeltään "Vanhat nimet maistuvat tuhkalta". Jossa on myös merkillinen käsite "monisielu". Sen käsitteen tämä jokin, runoilija, puhuja, asentaja on sitonut itseensä ja toivoo, suree, kertoo, havaitsee lehtikasoja sen (käsitteen, sen tarkoittaman, itsensä) peittona.

Näkikö minä heitä? "Haluan nähdä sen minkä näen." Sitä seuraa 9 sanaa, 3 riviä, 2 pilkkua, piste. Väittämänä se melko suoraan tiedottaa "kuolemattomuuden" toteutuvan "vaihtumalla", ja otsikkonakin on

Muutokset.


11 kommenttia:

KK kirjoitti...

Haa!

KK kirjoitti...

Pakko lisätä tähän vielä seuraavan kommentin sananvahvistus:

dyinic

KK kirjoitti...

Ja seuraava:

obonai

KK kirjoitti...

Ja vielä yksi:

tomicat

Joku näitä keksii, ei kone.

Aurinkomorsian kirjoitti...

Rakas Kokkomme! Oletteko syvyyksissänne lintu vai avoin tulisija? Nimittäin kun, loppuväittämäsi riennättää väistämättä mieleen jostain (Philip K. Dick?) peräytyvän henkilön, koneen, ohjelmaation, auton ja kulttuuriluoman, joka väittää, uskoo ja kokee todistaa että on homunculi. Kuinka hän sen voi tehdä? Miten hän voisi uskoa olevansa erehtynyt? Tai varma? Tai miten voisi kenkään luonnollinen henkilö?

Tai sitten jokaisen robotin sisällä on pienukko (kuten ensisen ihmisen aivoissa lankoja veteli rietas käpyrauhanen). Tässä on aito eli ratkaisematon paradoksi. (Paitsi jos asettuu uuteen ulottuvuuteen jollaisia juntit kutsui ennen "metakieliksi".)

Ilmeikkäitä ja ei-ilmaisevia jonosi on. Nimittäin, mielelläni todistamme seuraavaa. Ah, mutta juuri kun analyysiä siirrettiin aulatilan lehtipinojen välistä kohti tätä pulpettia niin hän hukkui. Joudumme käyttämään hiihtoloman sen etsimiseen. Sitten kerron mitä DYINIC OBONAI ja TOMICAT söi.

Die Fechterschule von Capua kirjoitti...

Maybe KK is not Philip K. Dick but just a dick with a computer.

Aurinkomorsian kirjoitti...

Rakas Fightclub: emme ole varmat kuinka se liittyy Keijo Korhoseen (tai edes Kuismaan), mutta toveri sai varhaisteininä lp:n jolla esiintyi sittemmin huomattava itärannikon hc-veikkue Scream. (Julkaisija oli muuten historiallisesti tärkeä Dischord, joka myös saa korkean kaiun keskustelutekniikastasi.) Levyllä oli stögö nimeltään "Dick for Brains", ja toveri käytti seuraavan viisivuotiskauden valveilla-roikunta-ajastaan haentaan, sen seikan että mikä, millainen verbi, ja imperatif vai imparfait vai instruktiivissa vai infinity vo saada muodon "dick".

No, kyseessähän on tietysti unersaali ja huomattavan oivaltava idiomi. Kun aivot on sukuelin. Ajatus kuvitelmaa. Tai, kun päämäärärationaalinen (osin muukin, toki) fundeeraaminen luonnoltaan on aina tunkeutuvaa, valloittavaa, penetratiivista. Jotta kun nämä kaksi funktiota kytkeytyvät sähkölaskimeen (ja laskin vielä osaa useita matalia, vielä matalampia ja kaikkein korkeimmatkin kielet, kieliä) ei kysymys ole enää KeKestä vaan kaikesta, jokaisesta. Suppein mutta siunatuin poikkeuksin.

Keskity niihin, toveri rakas.

Muilta osin pyydän ottamaan huomioon KeKejen sielua ja "penistä" mitatessa, että DYNIC sisältää sekä hiekan geologisessa mittakaavassa tapahtuvan aaltoilun, että sen mikä "ktoonista" on meissä, kaikissa, ihmisissä. Ja OBONAI näyttäisi vihjaavan hyvään (makuun) ja kauneuteen (BON), jos kohta myös raamatulliseen itseskelyyn (ONAI). Ja tietysti Aioneihin, ja Ob, mikä on leegio, mutta suurimpana niistä joki jossain kaukana itäisessä. TOMICAT ei herätä mitään, paitsi puutarhatyökoneen ja ylimalkaisen kissamaisuuden.

Aurinkomorsian kirjoitti...

ERRATA
vo tulisi olla voi
unersaali to universalio
penetratiivista to penetratiolio
dynic to dyinic

Die Fechterschule von Capua kirjoitti...

Ja voisiko olla että preesens y. 3. p., imperfekti y. 3. p. ja partisiipin perfekti menisivät vastaavasti philipkzudicken, philipk dickt, philipk dack, hat philipkgedocken? Siis epäsäännöllisesti taipuisi? Tämä meneisi pelkästään Taisto Tammea taustalle soiduen (Muistojeni ruusut, 1976).

Anonyymi kirjoitti...

Pekka Uusivirta oli Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori 1970-luvun alussa. Kuoli aika nuorena, jo 1970-luvulla. Ei varmaankaan liity Lemminkäiseen.

Aurinkomorsian kirjoitti...

Hyvä "Anonyymi", jäin 2 kk tutkailemaan keskuudessain, mitä tarkoittaa, jos jokin "ei liity Lemminkäiseen". Kun on kuitenkin noussut myrskymäinen jako kahteen, dikotomia eli vastakkainasettelu, jossa kaikki kun ei ole "lemminkäistä" on sitten "kullervoa". Eikä silloin ole iloinen asia tietosi, joka kuitenkin on ilmeisen kohdallinen, ja siis kohtalokas.

Poissuljettu kolmas kansainvälisissä tutkimuksissa onkin sit vaa se seikka jotta Väinämöinen on tulevaisuuden taleban, parta ja opintie. Päähinen viittaa eri. Kauheita asioita, pahassa mailmassa, hyvin mielin.

"Sonagrammimittauksia Merikarvian Kasalan suomen ja ruotsin murteen vokaaleista kaksikielisen henkilön puhunnoksissa" ja "Suomen kielen resonanttien kvantiteettikorrelaation neutraloituminen" ovat nimikkeet, joista lehtori Uusivirta muistetaan.